Rockmusica

On itsessään pohjattoman mielenkiintoista, miksi pelkkä politiikan mainitseminen aiheuttaa ihottumaa monelle populaarikulttuurin kuluttajalle. Ahdistuksen konsensus ja epävarma näennäistyytyväisyys - maailmantuskan nykypainos - kietoo otteeseensa vähän jokaista, mutta samanaikaisesti tehtaillaan ja ostetaan yhä vain lisää tarinoita tytöistä ja pojista. Ne sitten lienevät edelleen olennaisin murhe ja puheenaihe popparin pikkumaailmassa. Laput puristuvat silmille tiukemmin ja tiukemmin.

Menneinä vuosina erilaisiin kipupisteisiin on reagoitu kokoamalla rivit musiikin keinoin. Lipunkantajan kunnia ja taakka on perinteisesti ollut nuoren väestösegmentin kulttuurin harteilla. Poleemisen ja protestoivan popkulttuurin katalyyttinä ovat usein olleet kaksinapaisen voimapolitiikan julmat seuraukset, jotka ovat vaatineet ripeää reagointia. Nopeasti purkautuneet liikehdinnät ovat saaneet punkin tai folkliikkeen tapaan paljon leimallisia tunnuspiirteitä, musiikillisia ja ulkomusiikillisia koodeja. Tällöin ollaan alttiina ajan hampaalle.

Onneksi uusi vuosituhat on alkanut tuottaa sillanrakentajia sukupolvien ja aikakausien välille. Yksi tällainen visionääri on newyorkilainen Jeffrey Lewis. Hän sulattaa uuden ja vanhan folktradition jatkeeksi visvankatkuisen punkin. Aikaansaannos käy esimerkistä Lewisin ikäpolven näköisestä ”vastustamismusiikista”. Ja kyllä, ihan luontevasti tämä hurjalta kuulostava cross-over käy.
Lue koko artikkeli »

Fullsteamin kyltymätön keikkajärjestyskone pisti tiistaina ulos odotettua viestiä:

Marraskuun 25. päivä Helsingin Tavastialla esiintyvä tanskalainen Efterklang on yksi maansa suurimpia ja menestyneimpiä indie-yhtyeitä. Kokoonpano saapuu pitkän odotuksen jälkeen nyt myös ensivisiitilleen Suomeen.

Ai miten niin odotettua? Verrattain tuntematon nimihän Efterklang Suomessa on, ei yhtyeestä ole tapana puhua samassa yhteydessä esimerkiksi Mewin kanssa. Eikä tarvekaan. Yllekirjoittaneellekin kyseessä oli paljoakaan merkitsemätön yhtye — aina männäkesän Roskilde-festivaaliin saakka. Silloin Efterklang tuli täysin puun takaa, ja onnistui festarin elämysruuhkasta huolimatta päräyttämään vanhalta post-rock -fanilta pään kerralla ja kunnolla.

Lue koko artikkeli »

On selkeä enne hyvästä musiikista, kun korviin kantautuva sävelvirta pakottaa keskeyttämään automatisoituneen arkiaherruksen. Kynä laskeutuu pöydälle, pannu nostetaan liedeltä, kirjan sivu pannaan hiirenkorvalle ja terästetään kuuloa. Jos syventyneempi kuuntelu on pakko keskeyttää kertoakseen eteenpäin löytämästään musiikkiaarteesta, on tapahtunut pieni mutta iloinen ihme. Inflatorisen kulutuskuuntelun ja ääniterrorin rumputulessa on osattava nauttia noista hetkistä ja kehdattava avoimesti hehkuttaa. Tällä kertaa moisen aiheutti mystinen rautameditaatio, jonka magia mahtuu kahteen kirjaimeen: Om.
Lue koko artikkeli »

Entistä suurempaan Flow-festivaaliin mahtui loistavan musiikin lisäksi pettymyksiä

22 000 festarikävijää kolmen päivän aikana, hekumallinen esiintyjäkatras motown-legendoista viiltävän syntikkaelektron ajankohtaisimpiin nimiin sekä kasvanut kansainvälinen mielenkiinto, joka houkutteli viidensille Flow-festareille Helsingin Suvilahteen kansainvälisen median edustajia Wire-lehdestä alkaen. Suhteellisen vaatimattomana tumman rytmimusiikin katselmuksena aloittanut festivaali on ottanut muutaman vuoden ajan jättiharppauksia ja paisunut ajan hermolla elävän indiekansan vuotuiseksi kohokohdaksi.

Nostalgisointiin taipuvainen elitisti urahtaa tässä kohden: Flow´n eleganssi ja pienimuotoisuus ovat tämän vuoden festarin myötä lopullisesti takanapäin. Lavalta toiselle huojuvien ihmismassojen puristuksissa Flow tuntui tänä vuonna ensi kertaa tavalliselta festarilta. Olutkin virtasi loputtomista jakelupisteistä janoisten suuhun vuolaammin kuin koskaan, eikä tapahtumaa sponsoroineen panimon nimi jäänyt kellekään epäselväksi.

Lue koko artikkeli »

Burialin vuonna 2006 julkaistussa, artistin itsensä mukaan nimetyssä debyyttilevyssä oli jotain ennenkuulumatonta. Burialin sumuisessa elektronisessa musiikissa oli elementtejä niin dubstepin röyhkeydestä, minimalistisen teknon monotonisuudesta kuin ambient-musiikin rauhoittavasta laupeudestakin. Etelälontoolainen Burial oli kuin levottoman kotikaupunkinsa sateiset marraskuun illat.

Lue koko artikkeli »

Liikaa musiikkia kuuntelevat ihmiset, etenkin radiotoimittajat, käyttävät toisinaan sanaa ”mielenkiintoinen” kuvaamaan yhtyeitä. Tällöin tarkoitetaan uutta tai vasta ”löydettyä”, soundillisesti ajan hengen mukaista muttei vielä puhkihypetettyä eli ilmiselvää tuttavuutta, jonka musiikki ei ole liian kimuranttia tai etäännyttävää, muttei myöskään täysin läpinäkyvää. Esimerkiksi Fleet Foxesin kohdalla sen käyttö on ehkä vielä alkavan viikon ajan mahdollista, mutta MGMT:n osalta ”mielenkiintoisuuden” aika on jo ohi. Eri asia tietysti on, jos yhtyeestä puhutaan psykologisena tai sosiologisena entiteettinä.
Lue koko artikkeli »

Katsellessani tuota edellisen kirjoituksen Mogwai-kantta ja lukiessa siitä kummunnutta keskustelua tuli mieleeni usein kuultu väite: Levynkannella ole enää sellaista merkitystä, kuin sillä oli vinyylien kulta-aikana. CD-levyjen kansi on pieni, ja yhä harvempi pläräilee kansia levykaupassa. Bitit eivät kantta kaipaa.

Web-suunnittelijoiden suosikkiblogi Smashing Magazine listaa 35 kaunista kantta ja puhisee esikirjoituksessaan samaa edellä mainittua väitettä. Rohkenen olla eri mieltä. Nykyään levynkansia katsellaan yhä enemmän. Niitä ei ehkä kosketella, selailla ja haistella niin paljon kuin ennen, mutta uskallan väittää, että keskiverto levynkansi eksyy yhä useamman silmäparin eteen. Netin levykaupat näyttävät aina kannet, ja uusimmat kaupat jopa ihan siedettävän kokoisina. Bändien kotisivut ja MySpacet sun muut yhteisösivut nostavat kannen isosti esille heti kun uusi julkaisu on tuloillaan. Lehtimainoksissa näytetään yhä kannet. Googlettamalla levyn nimen saat eteesi kannen.

Minä en jotenkin jaksa uskoa, että levyn kansi olisi jotenkin vähemmän merkityksellinen kuin ennen. Nykyään bändin on yhä vaikeampi erottua, koska kuluttajilla on enemmän valinnanvaraa kuin koskaan. Tyylikäs ja/tai provosoiva kansi on yksi tärkeä tapa erottua. Niin verkossa kuin perinteisessä levykaupassakin. Toki sen verran maailma on muuttunut, ettei komealla kannella saa edes hetkellisesti piiloon paskaa sisältöä - nykypäivänä kuluttaja saa kyllä maistiasensa ennen kuin levyn ostaa.

PS: Toki komea vinyylikansi on kuin taulu. Veljeni jopa viritteli muinoin yksiöönsä pyykkipojista ja -narusta vinyylitaulutelineen, jolla sai pienen kopin sisustusta nopeasti muutettua. Tämän voi moderni nykyteini korvata vaikkapa levynkansia pyörittävällä näytönsäästäjällä. Vaiko eikö?

Voimallisen postrockin ikivetreä uranuurtaja Mogwai julkaisee uuden levynsä The Hawk Is Howling syyskuussa. Eurooppalaiset pääsevat käsiksi äänitteeseen 22.9., ja Amerikassa on odotettava päivä pidempään.

Muun muassa yhtyeen Myspace-sivuille päätynyt ensilohkaisu The Sun Smells Too Loud antanee jonkinlaista osviittaa levyn yleisilmeestä. Tai sitten ei.

Lue koko artikkeli »

Pettääkö yhtye kuulijansa kuulostaessaan itseltään?

Niin. Mitä YUP olisi oikeastaan voinut tehdä toisin? Paluu varhaisvuosien äkkiväärään ja rosoiseen ilmaisuun olisi todennäköisesti tyydyttänyt faneja aivan yhtä vähän kuin yhtyettä itseään. Muoto olisi tuntunut päälleliimatulta ja kierrätys hälventänyt vanhojenkin kappaleiden taikaa. Musiikillisen konseptin täydellinen pyörtäminen olisi ollut vielä luonnottomampaa. “Vanhojen miesten väkinäinen yritys uudistua”, olisivat varikset raakkuneet. Keulahahmo Jarkko Martikainen on jo ehtinyt profiloida soolouransa jonkinlaisten irtiottojen väyläksi, joten yhtyeen on oltava jotakin muuta. Jäljelle jää intuitio. Sen varassa on hyvä koota miehistö soittimien ääreen, luottaa vuosien tuomaan kokemukseen ja katsoa, mihin suuntaan yhteinen ääni kehittyy. Lopputulos on kutakuinkin sitä, mitä odottaa saattaa; muutos personoituu lähinnä pienissä yksityiskohdissa. Vapauden kaupungit kuulostaa leimallisesti 2000-luvun YUP:lta. Liekö tämä sitten kaavoihin kangistumista?

Lue koko artikkeli »

Veljeskatraan muutos on pinnanalaista.

Von Hertzen Brothersien toinen tuleminen Approachin myötä oli muotopätevyydessään, itsetietoisessa popkoukutuksessaan ja esikuville kumartavuudessaankin rohkeaa ja tinkimätöntä munaravia todellisuutemme oletetuissa ylemmissä sfääreissä. Sfääreissä, joita se siis käsittelyn lisäksi kai jossain määrin teoksenakin tavoitti. Parhaimpiin asioihin levyssä lukeutui se, ettei sen aikana tullut kertaakaan mieleen, että kuuntelee jotain “progeen” päin pierevääkään, vaan luonnollisuus ja impulsiivisuus olivat jatkuvasti läsnä. Lue koko artikkeli »