Rockmusica

Suurten festivaalien välinen kilpailu kuohuu pirteänä. Provinssirock kutsui tasavuosijuhliinsa kaikkien aikojen kalleimman artistikatraan, Ruisrock vastasi hengästyttävän mahtipontisella kattauksella ja RMJ napsi hakuammunnalla suuria nimiä sieltä sun täältä. Pienemmillä resursseilla operoivaa Ilosaarirockia kollegoiden terhakas rekrytointipolitiikka ei kuitenkaan säikäyttänyt. Valuuttaylivoiman sijasta se luotti perinteisiin vahvuuksiinsa: yllätyksellisyyteen, monipuolisuuteen ja ennakkoluulottomuuteen. Tuttu resepti toimi. Värikäs valikoima ja tapahtuman joviaali maine vetivät Laulurinteen jälleen täyteen kansaa. Tapahtuma myytiin loppuun reilusti ennen juhannusta - niin kuin sitä tarvitsisi edes mainita.

Kun suurimpiin nimiin ei ole varaa tai tarvettakaan, tarvitaan herkkyyttä. Ilosaarirockin järjestävät alan pohjavirtauksia seuraavat musiikin harrastajat, jotka ovat ajautuneet puolivahingossa ammattimaisen kaupankäynnin maailmaan. Asetelma poikii vuodesta toiseen persoonallisen kokonaisuuden, jossa sivulavat voivat aidosti yllättää. Festivaalin tarjonta rönsyilee suuntaan jos toiseenkin, mutta pysyy jollakin omituisella tavalla punaisen langan tuntumassa. Seuraava vertailu kiteyttää asian. Ilosaarirockissa ei tule mieleenkään kysyä, mitä romanialainen mustalaismusiikkiorkesteri, comebackia tekevä muinainen punk-yhtye tai punaisella sotamaalilla itsensä töhrinyt taistelumetalliklaani tekevät samoilla festivaaleilla. Sen sijaan Lauri Tähkän nimi erottuu esiintyjälistalta huutomerkkinä. Valmiiksi pureskeltu suomirock - lähes jokaisen muun festivaalin tukiranka - tuntuu istuvan esiintyjäjoukkoon häkellyttävän huonosti. Onneksi orkesteri on pohjanmaalaisuudestaan huolimatta lajinsa harmittomimpia.

Eläytymistä ja irtiottoja

Vuoden 2008 Ilosaarirock kulminoituu sunnuntain loppumetreillä. Mike Patton, työnmarkomaani ja ideasampo, on saapunut esittelemään yhtä tuoreista projekteistaan, Mondo Cane -yhteistyötä. YleX-teltan lavalle on kärrätty italialainen viihdeorkesteri ja täysmittainen suomalainen jousisektio. Patton itse elehtii suureellisesti lavan takaosassa. Valkoisessa puvussaan ja taakse kammatussa kuontalossaan ikiliikkuja näyttää lähinnä mafiapomolta, ja juuri sen vaikutelman hän varmasti haluaakin antaa. Soittolistalla on 1950- ja 1960-lukujen italoiskelmää sopivasti ylitulkittuna. Kun orkesteri ampuu äärevät äänensä ensimmäistä kertaa ilmoille, on helppo todeta, että ne jotka ovat jossakin muualla, ovat väärässä paikassa. Järjestäjät ovat olleet totisesti hereillä, konsertin oivaltaa ainutlaatuiseksi ensi hetkistä alkaen.

Konsepti toimii saumattomasti. Ihmismassan lähes hapettomaksi hengittämä teltta hurmaantuu suurista äänistä ja vielä suuremmista tunteista. Patton johtaa showta maestron itseoikeudella, mutta antaa tilaa myös orkesterilleen. Kappaleita maustetaan rumpu- ja puhallinsooloilla, jumalaisilla laulustemmoilla, starttipistoolilla, megafonilla sekä Fantômasista muistuttavalla häiriökäyttäytymisellä. Kaikki tapahtuu kuitenkin kappaleita kunnioittaen. Patton sulaa kiinni rooliinsa ja nauttii joka hetkestä. Mies laulaa, maanittelee, huutaa, rääkyy, kirkuu, kuiskaa, suhisee. Äänivarannot ovat loputtomat ja resurssien jokainen äärilaita käytössä. Myös orkesteri soi kuin unelma. Sovitukset ovat oivaltavia ja alleviivaavat taiten laulujen sävyjä. Yhtye soittaa pitkään, mutta ajalla ei ole merkitystä. Yleisö kuuntelee tunnelmapalat kunnioittavalla hiljaisuudella, ja kun orkesteri räjähtää, räjähtävät myös kuulijat. Viimeistään L’urlo negron päättyessä käsimeri ulottuu teltan perukoille saakka.

Vaikka jokainen kappale ampuu yli, kyse ei ole parodiasta. Ei edes päivityksestä. Kappaleista on tehty kokonaan uusia itsenäisiä taideteoksia, joiden parissa Patton on kuin kotonaan. Vuolaitten sävellysten myötä miehellä on käytössään se, mikä hänen monista muista projekteistaan puuttuu - oikeat kappaleet. Pätevien aihioiden parissa Pattonin äkkiväärä sovituskorva ja huikea tulkintakyky pääsevät todellisiin oikeuksiinsa. Mies tarjoaa yhden festivaalikesän merkillisimmistä ja merkityksellisimmistä esityksistä. Sitä eivät voi kiistään nekään, joille show on pidemmän päälle liikaa. Satunnaiset ihmettelijät väsyvät ennen puoliväliä, mutta teltta pysyy täytenä loppuun asti. Konsertin jälkeen monet kasvot kertovat valaistumisesta. Tältä henkilöpalvonta siis näyttää ja tuntuu.

Patton on yksi onnistuneista ääripäistä. Kentän toisella laidalla, jossakin kuriositeettiarvon ja vitaalin hulluuden tietämillä on Cause for Effect, rummuista, bassosta ja murinasta rakentuva primitiivinen dynamo. Rumpali Arin ja basisti Tuomon muodostama kaksikko tarjoilee täydellisesti synkronoituja rytmipurkauksia, joiden ytimessä on grindcoren ja metallin muotokieli ja höysteenä jokainen idea jazzista diskoon ja bluesiin. Yhtyettä ei ole helppo lähestyä; kappaleista ei saa otetta, osat vain seuraavat toisiaan. Välillä Tuomo murahtaa jotakin, minkä voi tulkita uuden laulun esittelyksi. Konsertin puolivälissä show kiteytyy lakoniseen kommenttiin: “15 kappaletta takana, 15 edessä. Juomatauko.” Festivaalilauantaita voi varmasti viettää mukavuudenhaluisemminkin, mutta ne jotka vihkiytyvät Cause for Effectin virtuoosimaiseen yhteispeliin ja omituiseen huumoriin, saavat täyttymyksensä. Tanssia tätä ei voi, ei liioin moshata. Kappaleet eivät houkuttele myöskään yhteislauluun. Ei siis auta kuin avata suu ja katsoa hölmistyneenä. Ja tuntea nautinnollista voimattomuutta.

Aina omalaatuisuus ei kaipaa tuekseen suuria resursseja tai äärimmilleen viritettyä soittotaitoa. Siihen voivat riittää muoviset konetaustat, tarttuvat kertosäkeet ja ylitsevuotava eläytyminen. Tästä yhtälöstä kumpuaa kotikentällään rellestävän Klaus Thunder & Ukkosmaineen ilmaisu. Elementit, jotka tuntuvat paperilla halvalta sisäpiirihuumorilta kasvavat lavalla silkaksi hyväntuulisuudeksi. Kaksikko tuntuu tukehtuvan lataukseensa ja maailmoja syleilevään rakkauden sanomaansa, mutta uppoaa rooliinsa niin täydellisesti että siihen on pakko alkaa uskoa. Ainoa pettymys on lyhyt soittoaika. 51 Koodin jymisteltyä tylsäpäistä formaattirockiaan reilusti yli määräajan Klaus ja Wilhelm Meister saavat nauttia parrasvaloista vain muutaman kappaleen verran. Tämäkin riittää auringon sytyttämiseen. Yhtyeen voi kuitata vitsiksi - mitä se tiettyyn pisteeseen asti onkin - mutta sitä ennen kannattaa vilkaista pinnan alle. Kaiken kohkauksen ja suurpiirteisen soiton lomassa duo on onnistunut kirjoittamaan kunnioitettavan määrän iskeviä ja päättömiä pop-helmen teelmiä. Vaikka yhtyeen kuvakieli olisi minkälaista parodiaa, ovat laulut oikeita. Jos tuore lohkaisu Turpa kiinni Mozart sattuisi muodostumaan loppukesän hitiksi, saattaisi maailma nytkähtää himpun verran lähemmäs rataansa.

Klaus Thunderin kaltaista heittäytymistä kaipaisi useilta muilta artisteilta. Esimerkiksi festivaalien piikkipaikalle asetettu Tuomo jää etäiseksi. Niin miehen puheita kuin hänen taustayhtyeensä soittoakin leimaa jonkinlainen muototietoinen varovaisuus, joka on harmillisen tuttua hänen muistakin projekteistaan. Ammatitaidon tai laadukkaan kappalemateriaalin puutteesta ei ole kyse. Tuomon vanhakantainen soul on sulavalinjaista ja kestää kansainvälisenkin vertailun. Mies tuntuu olevan myös välitön ja lämminsydäminen taiteilija, jota on turha syyttä ylimielisyydestä tai rutiininomaisuudesta. Sen sijaan yhtyeen soitossa on jotakin harmittavan sovinnaista ja sisäsiistiä Mikko Kaakkuriniemen ja Mamba Assefan lyömäsoitinsooloa myöten. Ihminen voi lähteä konservatoriosta, mutta konservatorio ei ihmisestä. My Thingin kaltaisen sulavalinjaisen harmittomuuden sijasta kokoonpanolta tekisi mieli saada enemmän. Parhaimmillaan yhtye on upotessaan tiiviiseen Love And Friendshipiin, jonka ensiesitys innostaa soittajat panemaan itsensä aidosti peliin. Kohokohdaksi säästettyyn Don’t Take It Too Hardiin tarttuu sitä vastoin kiusallinen läpisoittelun maku. Outoa miten pienestä kaikki on kiinni - pienellä rosolla ja röyhkeydellä Tuomosta saisi yhtyeineen täysin vastaansanomattoman paketin.

Mallia voisi käydä hakemassa vaikkapa rentolavalta, jossa kujeilevat tuttuun tapaan festivaalien vastustamattomimmat rytmit. Hiekkarannan ilmapiirin kiteyttää mainiosti The Valkyrians, jonka ska soljuu tavaramerkin lailla lämminhenkisesti ja pidäkkeettömästi. Suoranaisia yllätyksiä yhtye ei konserttiinsa lataa, eikä sellaisia osaa kaivatakaan. Orkesteri polkee kappaleitaan levyltä tutussa muodossa, mutta jatkuvasti läsnä ollen, ääneensä luottaen. Viimeistään livekäsittely osoittaa yhtyeen ottaneen Hooligansin ja Conquerorin kaltaiset klassikot pysyvästi omaisuudekseen. Kappaleet soivat tasaveroisen luontevasti yhtyeen omien sävellysten kanssa ja kaiken kruunaa vokalisti Angsterin aurinkoinen myhäily. Mistään syvällisestä musiikkikokemuksesta ei Valkyriansin yhteydessä ole syytä puhua, mutta miksi pitäisikään? Yhtye takaa lämpimän olon sateellakin ja vakuuttaa piintyneen ska-skeptikon musiikkityylin ilmaisuvoimasta. Festivaalioloissa tämä on enemmän kuin riittävä saavutus.

Rentolavan tähtihetkiin kuuluu myös romanialainen Fanfare Ciocârlia. Orkesteri esittää velmusti päivitettyä balkanilaismusiikkia lähes loputtoman torviarsenaalin sekä bassorummun voimin - ja tekee sen tehokkaasti. Kun intropuhalteluista on päästy eroon ja kone polkaistaan kunnolla käyntiin, ei riemulle ole rajaa. Tiivistempoiset rypistykset pakottavat lapikkaan liikkeelle, ja kun muutaman värssyn soitua on aika esitellä yhtye, ei yleisö kursaile suosionosoituksissa. Selväsanaisella romanialla hoidettu esittely poikii asiaankuuluvat aplodit, vaikka ainoat ymmärrettävät sanat ovat “Romania” ja “Moldova”. Sitten onkin aika jatkaa ripaskaa. Rytmipohja hakkaa terhakkaana ja melodiat pörräävät ampiaisen lailla. Ja kuten parhaassa ilonpidossa aina, sävelissä on mukana myös selittämätöntä kaihoa ja koskettavuutta. Torvisektion tehokasta vyöryä seuratessaan ei voi kuin ihmetellä, että samasta musiikkiperimästa on kummunnut niinkin vulgaari ilmiö kuin Gogol Bordello. Ainakaan Ilosaaressa en vaihtaisi Ciocârliaa New Yorkin keikareihin mistään hinnasta.

Toisenlainen New York kelpaa sitä vastoin mainiosti; se myyttinen kaupunki, jonka latinokortteleissa Joe Bataan vietti lapsuuttaan ja nuoruuttaan noin 60 vuotta sitten. Vaikka miehen musiikissa on paljon triviaaleja ja pinnallisia elementtejä, voi sen uumenista löytää oudon kaiun maailmasta, jossa latinosävyt ja afroamerikkalainen rytmipohja kohtaavat suurkaupungin köyhillä kujilla. Orkesterikseen Bataan on valjastanut espanjalaisen Los Fulanos -retkueen, joka toimii sekä miehen taustayhtyeenä että lämmittäjänä. Bataan itse saapuu näyttämölle vasta kolmanteen kappaleeseen, käytyään sitä ennen kättelemässä koko eturivin. Lavalla mies jakaa paitsi rajatonta charmiaan myös maailmankatsomustaan. Vaikka Jumalan, perheen ja rakkauden merkityksen korostaminen eivät kieli erityisen omaperäisestä filosofiasta, on konkarin avoimuus vaikuttavaa. Hurskasta ja imelää, mutta vavahduttavan aitoa. Suuren yhtyeen pehmeä sointi ja täyteläiset melodiat olisivat jo itsessään nautinnollista seurattavaa, mutta Bataanin kyky jakaa kappaleensa ja elämänsä yleisön kanssa tekevät sentimentaalisimmistakin hetkistä elementtejään suurempia. Jälleen kerran esimerkki konsertista, joka voittaa puolelleen juuri niillä tekijöillä, joiden on luullut herättävän eniten allergiaa. Olkoon tämäkin osoitus siitä, että pahimmatkin latteudet tuntuvat tosilta silloin, kun niiden takana on kylliksi elettyä elämää.

Vanhat tekijät, uusi konsepti

Rehellisyyden nimissä on todettava Ilosaaren esiintyjäkaartin muodostuvan ensisijaisesti perin tutuista, turvallisistakin nimistä. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että varsin moni niistä elää tällä hetkellä jonkinlaista musiikillista uudelleen muotoutumisen vaihetta. Tilannetta, jossa vanhaa ilmaisua ei ole ehkä unohdettu kokonaan, mutta siihen on haettu uutta muotoa kokoonpano- tai konseptivaihdoksin. Ilmeisin esimerkki on Ismo Alanko, joka on hylännyt vanhat yhtyeensä ja ryhtynyt esittämään laulujaan lyömäsoitinvirtuoosi Teho Majamäen kanssa. Rikkaasti kolisevat, samanaikaisesti herkät ja hyökkäävät sovitukset tuntuvat luontevilta kumppaneilta Alangon tunnusomaiselle tulkinnalle. Majamäen käsittely on tehnyt hyvää klassikoille. Elintaso on noussut painostavuudessaan alkuperäisversionsa tasolle, Vallankumous pureutuu luihin ja ytimiin, ja Tällä tiellä soi hauraasti samaa kaikkensa menettänyttä yksinäisyyttä kuin lähes 30 vuotta sitten. Ja mikä parasta tuiki tuoreet kappaleet, esimerkiksi Paha päivä, tuntuvat kirjautuvan samaan jatkumoon ongelmitta. Jopa Alangon helmasynniksi muodostuneet halvahkot rallatukset kuulostavat perustelluilta tässä karsitussa mutta rikkaassa muodossa - kuoriintuntuvimpana esimerkkinä hilpeästi hilipatihippaava Puupää.

Jonkinlaista itsensä uutta löytämistä edustaa myös Kauko Röyhkän nykyinen musiikki. Riku Mattilan palattua aisapariksi Röyhkän ilmaisu on vapautunut piristävästi. Hyvällä tuulella Röyhkä on toki ollut aiemminkin, mutta yleensä miehen hymyyn on sisältynyt ylenkatsovaa piruilua. Mattilan ja uuden taustabändin myötä Kaukon pahimmatkin maneerit ovat muuttuneet luonteviksi, aivan kuin musiikin tekeminen ja esittäminen olisi taas aidosti hauskaa. Ja hemmetti soikoon, miksi ei olisi? Nivelten ja Lauran kaltaiset kulmakivet irtoavat maukkaasti, ja Mattila-yhteistyön helmet Jäi jäljet ja Helvetti nousevat vaivatta festivaalien hienoimpien esitysten joukkoon. Varsinkin jylhä Helvetti kutiaa selkäpiissä pitkään. Röyhkän puhelaulu ei kuulosta vähissäkään määrin päälleliimatulta, ja orkesterin ilmeetön soitto kantaa erinomaisesti loppuun saakka. Yhtye pääsee muutenkin esille - nyt kyse ei ole Kauko Röyhkän yhtyeestä, vaan Kauko Röyhkästä ja Yhtyeestä. Konsertin puolivälissä maestro poistuu lavalta jättääkseen tilaa bassoa hallinnoivan Samae Koskisen kappaleelle Hän asuu näillä kulmilla. Röyhkän kaltaisen tulkitsijan rinnalla Koskisen esitys tuntuu aavistuksen hennolta, mutta koskettaa sellaisenaankin. On aika uskoa, että Röyhkä ei ole tehnyt ainoastaan parasta levyään aikoihin. Mies tuntuu tarjoavan myös lähihistoriansa onnistuneimpia konsertteja.

Aivan samaa ei voi sanoa Pelle Miljoonasta. Onnistuneet keikat legendaarisen 1980-kokoonpanon kanssa ovat herättäneet miehessä jälleen pienen punkkarin, ja rastafari kiertää maata ytimekkäästi rockaavan Unabomberin keralla. Unabomberin filosofia on yksinkertainen: lauluja 2000-luvun asioista 1980-luvun termeillä ja 1970-luvun retoriikalla. Huoli niin maailman kuin Suomenkin tilasta on aitoa, ja se puretaan sellaisiin leimallisen pellemäisiin kappaleisiin kuin Rinkkakansa tulee tai Auswitschista Guantanamoon. Jonkun on nämäkin asiat sanottava, ja sen jonkun on oltava Pelle Miljoona. Tilaa on myös vanhemmalle materiaalille. Konsertti alkaa enteilevästi Lähdetään kiitämään -lupauksella - harmi vain, että tänään ei oikein lähde. Pellen omalaatuinen nykivä rumputyöskentely antaa kyllä soitolle ärhäkkää potkua ja Melan kitara soi purevasti,mutta maestro tuntuu kuitenkin olevan hätäisellä tuulella. Mies on laskemassa kappaleita käyntiin muiden vielä virittäessä, Moottoritien sanat menevät iloisesti sekaisin, ääni laahaa. Kohokohdaksi nouseekin basisti Maria Hännisen sielukas tulkinta Lanka palaa -klassikosta. Yleisöä on ilmestynyt YleX-telttaan kiitettävä määrä, mikä on mukavaa jo yleissivistyksen kannalta, mutta aivan parasta Pelleä ei tällä kertaa nähdä. Unabomber on varmasti tekijöilleen tärkeä projekti, mutta 1980-keikkojen nostalgisesta energiapiikistä nauttineelle Pellen nykykunto tuntuu jonkinlaiselta paluulta 1990-luvun Rockers-vuosiin. Ne ovat suotta aliarvostettua aikaa Pelle Miljoonan uralla, mutta on helppo ymmärtää, ettei rinnastus niihin kieli uuden kulta-ajan alusta, niin napakka kokoonpano kuin Unabomber pohjimmiltaan onkin.

Toimivan kokoonpanon puute ei ole Von Hertzen Brothersienkaan ongelma. Veljekset ovat kiistattoman lahjakkaita, ja taustalle on kasattu terävästi iskevä yhtye. Mutta että uusi Kingston Wall - kuka sellaista höpöttää? Jos lehtiä on uskominen, orkesterista pitäisi hullaantua, ja jos Ornette Birks Makkoseen on luottaminen, on musiikki ensisijaisesti rasittavaa. Mielipiteet ovat yllättävän jyrkkiä siihen nähden, että veljesten taide ei herätä oikein minkäänlaisia tunteita, ainakaan festivaalioloissa. Eeppinen Bring Out the Sun pysäyttää kyllä sateen ja herättää auringon katsomaan kuinka maailmaa syleillään, mutta jokin saa esityksen tuntumaan oudon päämäärättömältä. Miehet viihtyvät lavalla, mutta puhuvat lähinnä soittimilleen. Show ei tahdo imeä mukaansa, eivätkä siihen äidy kappaleetkaan. Kauniita melodioita, kiinnostavia tahtilajeja, mutta missä on koukku? Aivan kuin vokalisointi ei lähtisi tänään lentoon, aivan kuin kaikki osat eivät olisi tarpeellisia. Yhtye tavoittelee huipentumaa, joka jää aina saavuttamatta. Kunnianhimoa Hertzeneiltä ei puutu ja musiikin vaikeustason huomioon ottaen miehistö saa yleisön yllättävän hyvin puolelleen. En vain hahmota kappaleista tarttumapintaa enkä oikein tunnettakaan. Pysyttelen siis mielipiteineni konservatiivisessa keskustassa. Mutta jos puoli pitää ehdoin tahdoin valita, taidan joutua tekemään seuraa Ornetelle.

Jonkinlainen mielipide pitäisi tiettävästi muodostaa myös nykyisestä Nightwishista. Yhtyeen soittaessa edellisen kerran Ilosaarirockissa musiikkityylinä oli oopperaheavy ja vokalistina Tarja Turunen. Nyt ovat kadonneet niin ooppera, heavy kuin Turunenkin, mitä ei voi pitää yksinomaan huonona asiana. Mistään suurista muutoksista ei ole kuitenkaan syytä puhua. Orkesterin kuvakieli on edelleen suureellista ja Tuomas Holopaisen kynä kirjoittaa kertosäkeiksi napakoita pop-kiertoja. Dynamiikka toimii, vaikka jälki ei ole aivan niin haastavaa kuin kunnianhimoinen Holopainen ehkä toivoisi. Paketti on napakasti kasassa ja Nightwishin esiintymisinto toista luokkaa kuin Ilosaaressa viime vuonna tympeilleellä HIMillä. Vokalisti Anette Olzon tuntuu kuitenkin edelleen etsivän paikkaansa lavalla, vaikka on kiertänyt yhtyeen kanssa jo vuoden verran. Olzon on herttaisen oloinen ihminen, jonka naapurintyttömäinen lavaelehdintä ei vain tahdo millään istua yksiin yhtyeen mahtipontisen soinnin kanssa. Myös äänessä kuuluu lievä pinnistely, aivan kuin saapuminen Nightwishin kotiyleisön eteen jännittäisi ruotsitarta. Balanssi löytyy Amaranthin aikana, mutta tunteet eivät kasva sovitusten kokoisiksi. Ammattiorkesteri soittaa ammattimaisen keikan, jonka kliimaksit alleviivataan pyrotekniikalla. Siinä se. Ehkä maailma ei sittenkään muuttunut niin dramaattisesti kuin yhtyeen solistinvaihdosta taannoin seurannut media antoi ymmärtää.

Vanhat tekijät, vanha konsepti

Toki festivaalien kattaukseen mahtuu myös paljon muuttumatonta. Esimerkiksi Kari Peitsamo. Se, että Peitsamolta on ilmestynyt juuri levy, ei ole suoranainen uutinen. Yhtä vähän hätkähdyttää sininen otsanauha ja punainen huivi miehen kaulassa. Ja että farkut ja lenkkarit, katsohan vain. Mutta parhaimmillaan Peitsamo onkin juuri teeskentelemättömänä itsenään. Miehenä, joka saapuu paikalle akustisen kitaran kanssa, ottaa aplodit ja kappaletoiveet vastaan tyynesti ja aloittaa konserttinsa soittamalla Here Comes the Sunin, koska sattuu pitämään kyseisestä laulusta. Sen jälkeen käydään tuotantoa läpi satunnaisessa järjestyksessä. Vedestä nousee kasvi ja tytön nimi on Jaana S. Mitä enemmän muusikoilta odotetaan trendien nuuhkimista ja ilmaisun ajantasaistamista, sitä arvokkaampia ovat Peitsamon kaltaiset paadet, jotka edustavat kaikkea sitä laskelmoimattomuutta, johon esittävän taiteen pitäisi suurelta osin perustua. Anniskelualueella joku kysyy kuomaltaan, kumman kanssa tämä viettäisi mieluummin iltaa, Rihannan vai Kari Peitsamon. Mies päätyy Peitsamoon, enkä pidä häntä lainkaan omituisena.

Varsin hilpeän illan voisi kokea myös M. A. Nummisen seurassa. Ainakin Sulo-klubin kolmivarttinen on hillityn viihdyttävä elämys. Numminen esittää aisaparinsa Pedro Hietasen asiallisella säestyksellä kattavan läpileikkauksen hämmentävästä urastaan, eikä undergroundin pohjimmainen olemus taida jäädä kenellekään epäselväksi. Aihe kuin aihe on väännettävissä lauluksi ja samalla kun arkiset asiat muuttuvat nimellisesti taiteeksi, koko taideinstituutio paradoksaalisesti banalisoituu. Tätä oivallusta juhlitaan niin suomen kuin saksankin kielellä, mielellään nuotin ja rytmin vierestä laulaen. Viralliseen sävyyn esitetyt taustoitukset kestävät monesti pidempään kuin itse kappaleet, mutta yleisöllä on tuskin mitään sitä vastaan. Lavalla on elävää kulttuurihistoriaa, jota kelpaa kuunnella huvittuneen kunnioituksen vallassa. Tiesittekö, että Opiskelijaelämää-kappaleen tilasi aikoinaan tamperelainen opiskelijaradio, joka ei kuitenkaan suostunut koskaan soittamaan kyseistä raitaa? Tai että Medisiinari-lehden kylkiäisinä ilmestyneet Vangin laulu ja Estyneen laulu johtivat tilausperuutusten tulvaan? Anekdootit eivät ole tärkeitä, mutta arvokkaita. Ne auttavat ymmärtämään, millaisissa olosuhteissa suomalainen vaihtoehtomusiikki aikoinaan kehittyi.

Kulttuurihistoriaa nähdään myös Sulo-klubin päälavalla kahden pitkän linjan yhtyeen, 22-Pistepirkon ja Hanoi Rocksin muodossa. Näistä Pistepirkko on parilla viime levyllään viestinyt palaavansa perusasioiden pariin, Hanoi Rocks ei ole niistä koskaan luopunutkaan. Joskus perusasiat ovat vain, miten sen nyt kohteliaasti sanoisi, vähemmän kiinnostavia. Pistepirkon syksyinen (Well You Know) The Stuff Is Like We Yeah! -albumi oli kohtuuton pettymys, eikä livesoitto tee kappaleille sen parempaa. Yhtyeen show on pienimuotoinen ja sisäänpäin kääntynyt, mutta vailla yhtyeelle ennen niin ominaista herkkyyttä. “Tässä ollaan ja soitellaan, välillä kuulostetaan Crazy Horselta, välillä itseltämme, välillä joltakin muulta. Mutta eipä meillä ole oikein mitään sanottavaa, kun jäivät nuo biisitkin kirjoittamatta.” This Timen soidessa akustisesti tai Zombien potkiessa sielukkaasti moni asia tuntuu olevan kohdallaan, mutta kohta Pistepirkko palaa jälleen kovaan kuoreensa. Henkiin teltta herää vasta Hanoi Rocksin käsittelyssä. Yhtyeen glamrock tuntuu sympaattisen aikajätöltä, mutta yhtye itse ei. Ties kuinka monennella kokoonpanollaan operoiva orkesteri runnoo kappaleitaan läpi valtavalla energialla, jopa innolla. Vuodet perustelevat kukkoilun, on ilo nähdä yhtye hengissä. Musiikillisesti Mike Monroella ja Andy McCoylla ei ole ehkä satunnaisia naulankantaiskuja enempää annettavaa, mutta tehokkaasti toimivalle yhtyeyksikölle on annettava tunnustus. Hetken aikaa klassinen rocktähteys näyttää yhtä hyvältä kuin pikkupojan haavemaailmassa silloin joskus.

Toisaalta rock-tähdeksi voi ryhtyä monella tavalla. Vaikkapa soittamalla pahvilaatikkorumpuja ja tamppaamalla maata uimaräpylällä. Ja soittamalla musiikkia, joka kantaa lastenmusiikin leimaa, mutta tempaa aikuisetkin kainostelematta mukaansa. Tohtori Orff & Herra Dalcroze on saavuttanut tällä reseptillä paitsi kulttimaineen myös vakiokiinnityksen Ilosaarirockiin. Matka on kulkenut sivulavalta rentolavalle ja sieltä edelleen kolmostelttaan, mutta elämys tuntuu olevan paikasta riippumatta sama. Orkesterin ilme ja kappalevalikoima ovat pysyneet suhteellisen muuttumattomina, kehitystä on tapahtunut lähinnä soitinpuolella. Hannu Sepponen luottaa edelleen Kempin pahvilaatikoihin, mutta tahdituksen avuksi on ilmestynyt harjabasso sekä tennismailakitara. Näiden elementtien myötä matka voikin alkaa. Käydään kirjastossa pikku-Matiaksen kanssa, kuunnellaan lähtemättömän hieno tarina pahan suden kesyyntymisestä ja saadaan kasvoille muutama iloisesti pirskahatava saippuakupla. Kaikki tämä on nähty ja koettu aiemminkin, mutta hymy nousee yhä kasvoille. Tahtoohan lapsikin kuulla saman iltasadun kerta toisensa jälkeen. Muuttumattomana, ehdottoman muuttumattomana.

Sitä paitsi tilanne taitaa olla nykyisin se, että lastenlauluja kuuntelevat vain aikuiset samaan aikaan kun piltit paahtavat jykevää heviä. Kiss-julisteet lastenkammareiden seinillä ovat vaihtuneet Lordiin, mutta maskit pysyvät. Josko pienokaiset innostuisivat seuraavaksi Turisaksesta? Ainakin nämä punanaamaiset viikinkisoturit irvistävät hassusti ja pukeutuvat veikeisiin karvahousuihin. Ja musiikkikin on oikeastaan aika lapsellista. Keskellä aurinkoista sunnuntaita yhtyeen brutaaleimpaan ilmaisuun ei pääse oikein kiinni. Tämän oivaltaa bändi itsekin ja ilmoittaa suoraan karsivansa tylyimmistä kappaleistaan yleisen viihteen nimissä. Kaikki sujuu mallikkaasti ja oppikirjan mukaan. Viulu ja haitari tuovat metallin jyystöön uusia tasoja, laukkakomppi jyrää armottomana ja teknistä taitoa korostetaan muutamalla kaahauksella ja äkkikäännöksellä. Yleisöllekin vittuillaan puolihuomaamattomasti ja hyväntahtoisesti. Turisas on malliesimerkki yhtyeestä, joka tietää tekevänsä musiikkia, jota ei voi Saksan ulkopuolella ottaa täysin vakavasti mutta joka tuntuu silti soittajien mielestä paremmalta kuin mikään muu. Tyhjimmillään yhtälö voi poikia teräsbetoneita, parhaimmillaan turisaksia. Kuitenkin Rasputinin käynnistyessä kaikki tuntuu hieman halvalta. Onko tämä sittenkään niin oivaltavaa ja vastustamatonta kuin humalan ensi vaiheessa tuntui? Löytyisikö jostakin yhtä tymäkkä orkesteri, joka ei sortuisi missään vaiheessa etsimään aidasta matalaa ylityskohtaa, vaan menisi mieluummin ryminällä läpi? Moista odotellessa hyppään kernaasti Turisaksen veneeseen, saatanpa päästää pienen sotahuudonkin.

Tai ehkäpä jätän uhon sikseen ja pysyn maan pinnalla. Niissä arkisissa asioissa, joissa ei ole juurikaan laulamista mutta jotka riittivät 30 vuotta sitten Ypö-Viiden kotikutoisen punkin raaka-aineiksi. Ne tuntuvat kestävän aikaa hyvin. Orkesteri itse on vanhentunut asianmukaisesti, mutta musiikki vie soittajansa niihin hetkiin, jolloin Kotka todella paloi ja Tiina pogosi. Ypö-Viis ei konstaile. Se esittää kappaleet uskollisina alkuperäisille versioille, tosin huomattavan tiiviisti soittaen. Sanoma saattaa hymyilyttää esittäjiä, mutta laulut vedetään läpi samalla ylpeydellä jolla ne on aikoinaan kirjoitettu. Lähestymistapa puree. Yleisö - joka lienee tuntuvasti musiikkia nuorempaa - veisaa iskulauseet orkesterin mukana ja pistää pienen rähinäringin pystyyn lavan eteen. Yhtyeen jäsenet ottavat nuoruutensa inkarnaation vastaan monella tavalla. Rumpali Rabbe Johansson ja basisti Jari Räsänen soittavat kappaleita hymysuin ja heittelevät hyväntuulisia välikommentteja musiikin tauotessa. Vokalisti Miika Söderholm ja kitaristi Mikko Holmström ovat ilmeettömämpiä. He ovat rocktähtiä. Oikeasti. He muistavat miksi bändejä perustetaan ja lauluja kirjoitetaan. Näky on pohjimmiltaan hellyttävä, mutta musiikki toimii myös ilman nostalgiaa. Vanhaa hyvää seiskaseiskaa, nopeutettua ja yksinkertaistettua iskelmää. Omeahtoisuutta ja yhteisöllisyyttä. Ikuisuuskysymys kuuluu, mitä on punk. Ypö-Viis vastaa siihen nasevammin ja paremmin kuin yksikään sosiologi tai musiikkitutkija.

Omalla anarkistisella tavallan myös Eläkeläiset on punk. Lauantain pääesiintyjäksi palkattu humpparemmi johdattaa kohti ilotulitusta juuri niillä keinoilla, joita orkesterilta saattaa odottaakin. Yksinkertaisen hulvattomasti hyppivillä humpilla, kappale kappaleelta enemmän sammaltavilla välispiikeillä ja aimo annoksella juoppohuumoria. Jos yhtye soittaisi kappaleensa selvin päin, oikein tai yleisöä kosiskellen, ei sen parissa jaksaisi todennäköisesti viettää hetkeäkään. Mutta juuri se, että yhtye on täydellinen antiteesi päälavan normaalille tarjonnalle, tekee orkesterista ainutlaatuisen. Tämähän on viime kädessä irvikuvaa kaikesta, mihin musiikin ystävä on niin tulisesti rakastunut. Viisi miestä on saapunut lavalle juopottelemaan, puhumaan toistensa päälle ja soittamaan halvalla huumorilla ladattuja kappaleita väärin. Eikä heistä voi olla pitämättä. Yleisö löytää yhteyden alusta alkaen - humalainen ymmärtää humalaista. Humppamadot kulkevat pitkin lavan edustaa, anniskelualueella vilkkuu kikkeli. Ja kun Humppaa taikka kuole käynnistää lähes loputtoman ilotulituksen, on festivaalihurmos lakipisteessään. Pommit pamahtelevat yhtä iloisesti kuin promillerajat. Tuo viimeinen paukahdus taisi olla maksa.

Post Scriptum

Väsyttää. Olen valvonut liikaa ja turhaan. Vatsa on kuralla alkoholista, energiajuomista ja satunnaisista ruokapaloista. Jalkoja särkee. Mielikin on tyhjä. Olen vaeltanut paikasta toiseen etsien innostusta. Ylitarjonnan seasta sitä on vaikea löytää. Vaikea asettua mihinkään, kun tietää että kohta on oltava muualla. Vastaan tulee ihmisiä. Hekin etsivät, muita tai itseään. Tunnen tehneeni vääriä valintoja. Missä olin silloin kun Mogwai hurmasi yleisönsä? Tai Asa, Lapko, Venetian Snares, Tuomari Nurmio, Kashmir tai Ozric Tentacles? Todennäköisesti kuuntelemassa kärsimättömin mielin jotakin perushyvää keikkaa, josta olisin tahtonut saada enemmän irti. Näin negatiivinen on väsynyt ihminen. Nightwish soittaa yhä, mutta olen tainnut nähdä tarpeeksi. Lapsena tahdoin kotiin, nuorena pois sieltä. Nyt ympyrä on sulkeutumassa. Musiikki ei kuulosta enää samalta, humalassa ei ole enää hauskaa, intohimo kuoli jokunen vuosi sitten, sateella en riisuudu vaan pukeudun sadetakkiin. Tässäkö tämä sitten oli? Festivaali on muuttunut suoritukseksi, olen saapumassa maaliin.

Lähden lähinnä helpottuneena, mutta jo tunnin kuluttua huomaan kaipaavani takaisin. Tyhjät hetket unohtuvat, ehkä niitä ei ollutkaan. Pitäisikö kääntyä? Tai palata Joensuuhun viimeistään ensi vuonna? Taidanpa siteerata Kaarle Viikatteen avaussanoja: “Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä, kyllä”.

Ei, ei se petä.

Teksti: Hannu Linkola
Kuvat: Tomi Palsa (Ismo Alanko, M. A. Numminen, Hanoi Rocks, Turisas, Eläkeläiset), Hannu Linkola (loput)

Tags: 22-Pistepirkko, Cause for Effect, Eläkeläiset, Fanfare Ciocârlia, Hanoi Rocks, Herra Dalcroze, Ilosaarirock, Ismo Alanko, Joe Bataan, Kari Peitsamo, Kauko Röyhkä, Klaus Thunder, M. A. Numminen, Mike Patton, Nightwish, Pelle Miljoona, Riku Mattila, Teho Majamäki, Tohtori Orff, Tuomo, Turisas, Ukkosmaine, Unabomber, Valkyrians, Von Hertzen Brothers, Ypö-viis

Tagit: 22-Pistepirkko, Cause for Effect, Eläkeläiset, Fanfare Ciocârlia, Hanoi Rocks, Herra Dalcroze, Ilosaarirock, Ismo Alanko, Joe Bataan, Kari Peitsamo, Kauko Röyhkä, Klaus Thunder, M. A. Numminen, Mike Patton, Nightwish, Pelle Miljoona, Riku Mattila, Teho Majamäki, Tohtori Orff, Tuomo, Turisas, Ukkosmaine, Unabomber, Valkyrians, Von Hertzen Brothers, Ypö-viis
Kategoria: Live |